Määräaikaisiin pätkätöihin kyllästynyt

Olen korkeastikoulutettu pian tuplamaisteri, opettaja ja nelikymppinen nainen kasvatus-, opetus- ja ohjausalalla eli juuri sitä kohderyhmää, joka on usein lukuisten määräaikaisten pätkätyösuhteiden kierteessä. Etenkin kasvatus- ja opetusala pursuaa määräaikaisuuksia ja ala on luonnollisesti naisten suosima ala. Linkin takaa löytyvän Opettaja-lehden artikkelin sanoin pätkätyöläinen ei uskalla kertoa esimerkiksi uupumuksesta, koska pelkää, ettei häntä sen jälkeen palkata uudelleen. Erityisherkkänä opettajana kuulun tähän kastiin ja pidän mieluummin uupumuksen ja muut ongelmat omana asianani määräaikaisuuksien viidakossa. Haluan tehdä työni hyvin saadakseni jatkoa ja työnhakijana tarvitsen suositukset ja hyvää palautetta menestyäkseni taas uudessa työnhaussa.

Vuodesta toiseen jatkunut pätkätyö rassaa minua henkisesti eniten siksi, että se tuo epävarmuutta ja suunnittelemattomuutta elämään. Määräaikaisuus näkyy usein myös palkassa, vuosikokemuksien ja lomien kertymisessä sekä mahdollisesti esim. työterveyspalvelujen tai muiden etujen saatavuudessa. Pätkätöissä ja epävarmuuden keskellä työntekijä ei ole myöskään yhtä motivoitunut kehittämään työtään, omaa ammatillista identiteettiään tai työyhteisöään, koska pitkäjänteisyys puuttuu. Kasvatus- ja opetustyössä tämä olisi erityisen tärkeää maailman muutosten keskellä. 

Suomi toisena ja vieraana kielenä -opetus kuuluu tähän samaan sarjaan, koska rahoitus tulee valtiolta ja ELY-keskuksilta ja koulutukset kilpailutetaan. Edes vakituiset työntekijät eivät tiedä miten paljon ja mitä koulutuksia alkaa seuraavana vuonna eikä opetuksen kehittäminen siten voi olla kovin kauaskantoista. Epävarmuus S2-alalla koskee määräaikaisten lisäksi siis vakkareitakin. Toisaalta tällä hetkellä puhutaan kovasti, että S2-opettajista on pulaa , mutta ainakaan pienillä paikkakunnilla näin ei taida kuitenkaan olla. Tarvittaessa kutsuttavia resurssiopettajia ja sijaisia tarvitaan paikkaamaan yhtäkkiset muutokset ja koulutuksiin, jotka toteutetaan pika-aikataululla. Mutta kukapa haluaisi kovin pitkään toimia resurssiopettajana ellei se omaan elämäntilanteeseen jostain syystä juuri sovellu. 

Tällä hetkellä hallitus vielä leikkaa etuuksia ja osa-aikatyön tekeminenkin on tehty melko kannattamattomaksi, vaikka nimenomaan leikkauksilla halutaan puheiden mukaan edistää työllisyyttä. Jatkuva epävarmuus ja pomppiminen työllisestä työttömäksi ja etuusrahojen odottelu jälkijunassa ja sen lisäksi työttömälle asetettu työnhakuvelvoite vähintään 4 työpaikkaa / kuukausi syö ihmisen mielenterveyttä, etenkin erityisherkän mieltä. Opetustyö on jo itsessään raskasta työtä, koska opetustuntien aikana opettaja on 100% läsnä opiskelijoille heidän saatavillaan ja tukena. Tähän ei kaivata lisäkuormaksi jatkuvaa epävarmuutta työn jatkuvuudesta, mikä syö opettajan iloa ja luovuutta muutoin merkitykselliseksi kokemasta työstään. Tilanne välittyy väistämättä myös opiskelijoille opetuksen laadun heikentymisenä. 

Jos ala olisi miesvaltainen ala, opettajat olisivat olleet jo aikaa sitten lakossa. Meidän naisten tulisi Minna Canthin esimerkein pitää paremmin puoliamme ja vetää rajat jatkuvalle venymiselle määräaikaisuuksien ketjuttamisessa uskaltamalla jättää huono sopimus tekemättä. Opettajan ammatti ei ole enää yhtä vetovoimainen ammatti kuin ennen ja alalta hakeudutaan paljon pois juuri jaksamisongelmien takia. Sitten kun opettajista on OIKEASTI pula, alkaa sopimuksetkin paranemaan. Siihen asti pätkätöiden ketjutus jatkuu ja jatkuu, vaikka laki mitä tahansa muuta sanookin.